Yläasteella kudoin villapaidan. Tätä serkkuplikalle aiottua söpönpunervaa villapaitaa, jota koristi herkkis vaaleanpunainen sydän, ei kuitenkaan ollut tarkoitettu johtamaan villapaitojen joukkoja kohti menestystä. Ehei, kuten elokuun alussa tilitin, tätä villapaitaa esitteli käsityönopettajani, jonka sukunimi muistutti erehdyttävästi erästä itäisen naapurimme muinaista, tuhovoimaista hallitsijaa, varoittavana esimerkkinä siitä, miten asioita EI tule tehdä. Olihan se vähän kubistinen, mutta tarvitseeko sitä väräjävää teininsielua tuhota niin totaalisesti heti alkuunsa (*parkuu*).

Nyt kuitenkin kun käyn jo neljättä kymmentä (*jyrsii rannettaan poikki*), olen ajatellut lakata heräämästä yöllä huutooni bambupuikkojen yrittäessä lävistää minua. Olen päättänyt opetella jälleen kutomaan. Minua ärsyttää lankalehdissä se, että ne ovat niin kutomiskeskeisiä ja virkkauslehdet taas sitä helevetin ympyräliinaa (kuinka monta niitä oikeasti on keskimääräisen sveitsiläisen Gertruden kaapissa, mitä?). No, ei tarvitse olla kummoinenkaan TohtoriPili tajutakseen, että lähinnä siinä ärsyttää oma osaamattomuus.

Joten, soitellen sotaan - jos et voi lyödä heitä, liity heihin. Aloitan tietty pehmeästi ja koetan löytää Debbie Stollerin Stich and Bitch-sarjan kirjan. Hyvällä tsäkällä olen kutonut vuoden loppuun mennessä resorin lapaseen. Pidetään peukkuja!

896030.jpg896030.jpg896030.jpg896030.jpg896030.jpg