Sanovat, että vanhempien tehtävä on tuottaa lapselleen pettymyksiä. Minä olen ymmärtänyt tämän niin, että vanhempien tehtävä on tuottaa lapsilleen traumoja. Silleen pehmeesti. Tästä saimme taas oppitunnin.

Miehelle aloitin rakkaudenpuuskassa villapaitaa virkata. No, rakkautta on kyllä jäljellä, mutta villapaita kävi tökkimään pahan kerran jo hyvin alkutaipaleella. Päätin silti, että lanka on saatava talteen ja ei kun purkamaan. Vyyhdetessäni (what ever) lankaa tuolinselkää vasten (vinkki: ei kannata tätäkään tehdä liian tiukkaan, tai verisuoni katkeaa päästä vyyhteä tuolista irti kiskottessa) totesin, että perinteistä purkunuudeliahan tämä on ja lanka piti kastella ja painon alla kuivata, jotta siitä taas suoraa saataisiin.

Vaan mistä paino? Säilyketölkkejä ei yhtään kaapissa. Mutta onneksi pojalla oli paljon sopivia PIKKUAUTOJA tähän tarkoitukseen. Vyyhdet veteen, sitten kuivumaan ja lelut painoksi. Havainnollistava kuva:

Kun sitten herra lapsi näkee pikkuautonsa killumassa "jojossa", alahuuli väpättää ja huulien läpi pusertuu: "Äiti miksi nuo on tuossa, ota ne heti pois" (PLING! Trauma tuotettu). Onneksi mikään ei ole niin viisas kuin lirissä oleva äiti ja sain tuulen suunnan muutettua markkinoimalla, että "kylläpä äitillä on iso poika kun noin auttaa" ja että "äiti ei mitenkään selviäisi tästä, jos en saisi lainata autoja".
Kaikki voittavat: Äiti saa langat kierrätettyä, pojan ego kasvaa ja langoistakin tulee vallan kelpoja.