Koko syksy meni oikeastaan mutsin (nimi muutettu) joululahjashaalia väkertäessä. Joskus vetäisin torkut poikani kanssa vanhempieni punkassa ja totesin, että täältähän puuttuu hyvä torkkupeitto. Mutta onneksi olen niin kätevä emäntä, että päätin ratkaista viluisen äitini ongelmat kertaheitolla. Eli siitä vaan shaalia kasaan isoäidinneliöllä. Voi että oli KIVAA tehdä sitä. Niin kivaa, että tilkkuja tuli liikaa, joten tein myös tossut niistä. Tossujen malli löytyi kesälomapaikan villasukkavaraston aarreaitasta ja anoppi (nimi myöskin muutettu) sitten auttoi. Se vähän söi naista, että Novitan Isoveli-lankojen sävyt heittivät parin eri ostokerran välillä aika selvästikin, mutta koska tulos oli muutenkin tilkkuisan riemunkirjava, en jaksanut sen suurempaa pulttia ottaa asiasta - semminkin, kun voi olla riski, että olen itse mokannut jotakin.

A priori, haisiko muuten kädet pari päivää lampaalta sen jälkeen, kun olin kastellut suoristamismielessä shaalin veteen. Bää-ääh!

Mutta että joo, nyt sitten kuvallisia todisteita siitä, että jotakin on tehtykin. 
Normaalisti mutsi ei ole noin tärähtänyt.

Paremman kuvan shaalista saanee tässä:

Kanttasin sen joutessani sillä langalla, jota oli eniten jäljellä.

Tossut, jotka käyttäjäkokemuksen perusteella ovat helekkarin liukkaat (kuka käskee juosta kulmissa, mitä?!?!?!?!), eivät olleet ihan megaonnistuneet, mutta saa niillä ainakin sudittua, jos ei muuta.

Hurskaaksi lopuksi: Debbie Stoller varoittaa kirjoissaan tekemästä suuritöisiä käsityölahjoja ihmisille, jotka eivät niitä arvosta. Omalta osaltani sanoisin, että 3-vuotiaat pojat kuuluvat tähän helmiä pikkupossuille-kategoriaan. Mutta äidit, nuo toivossaan väkevät (what ever), ovat erittäin hyviä kohteita käsityöharrastuksille, koska heillä on vielä lapsen ollessa yli 30-vuotias kyky saada itsensä tuntemaan, että on tehnyt jotakin ainutlaatuista, jota kukaan koko maailmassa ei olisi voinut tehdä paremmin.